Masennuksen kahleet

Taas kirjottelen täält koulusta, oli koko päiväks mukamas tehtäviä, tein ne jo ja opettaja sanoi että ne on hyvin tehty, eli en hutiloi mun tehtäviä vaikka nopeesti ne teenkin. En välil tajuu miten porukalla voi kestää tehdä niin kauan tehtäviä. Tehdään ryhmissä, et 6 tuntia riittää tähän tehtävään, no mä teen yksin ja sain sen 3 tunnissa valmiiks. Vähemmän pelejä ja höpötystä ja enemmän töitä ni saa nopeemmin valmiiks. Muut pelaa jotain tai puhuu, ni ei ne saa niit valmiiks niin nopeesti.

Masentaa tasasesti. Ei oo ollu mitää ihmekohtauksia pitkään aikaan. Meinaan tälläst et tuntuis mielettömän pahalta tai tekis mieli tappaa ittensä, 2 kuukautta menny jo tällei tasasesti, ja se on mulle tosi pitkä aika. Usein mietin masennuksissani, et miks elän, mikä on se syy miks oon viel hengis. Ja varmaan yhtä usein tulee ajateltua, et jos ois joku jonka takia elää ni oisin parantunu masennuksesta. No ei se niin vaan mene, kyllähän se toinen jota rakastaa auttaa jaksamaan, mutta ei se paranna. Masennus on sitonu kahleensa niin tiukasti kiinni muhun, et ei yks henkilö saa niitä rikki. Huomasin sen kun seurustelin. Olin onnellinen ja mun oli hyvä olla aina kun olin sen pojan vierellä, mutta sillon kun se ei ollut mun lähellä, masennus taas voitti. Mutta ne hetket kun puhu sen kanssa tai oli sen lähellä, sillon se voitti aina masennuksen.